911������

Miten sinusta tuli Kristallikukkia peilisaleissa -kurssin opettaja?

Kurssi Kristallikukkia peilisaleissa: Matematiikka kohtaa taiteen ja arkkitehtuurin lähti liikkeelle nollasta kymmenen vuotta sitten. Opetan matematiikkaa Aallon matematiikan ja systeemianalyysin laitoksella, enkä tuntenut ketään taiteiden tai arkkitehtuurin puolelta.

Matkassa oli paljon onnenpotkuja. Aallossa haettiin ja tuli tilaa poikkitieteellisille, uusille avauksille. Martti Raevaara oli tuolloin opetuksesta vastaava vararehtori ja Aalto-kurssit perustettiin. Matematiikan ja taiteen yhdistämisessä ei ollut sinänsä mitään uutta, se vain ei ollut aikaisemmin näin systemaattisesti esillä. Lopulta saatiin aikaiseksi kokonainen sivuaine, joka perustui tähän kurssiin.

Yksin en olisi saanut kurssia aikaiseksi. Oli tärkeää saada eri alojen ihmiset sitoutumaan siihen.

Mitkä ovat olleet kurssin kohokohtia?

Jatkuva innostuksen aiheeni on se, että on saatu luotua uusia yhteyksiä ja yhteistä säveltä eri alojen opettajien ja opiskelijoiden välille. �۳�ٱ𾱲��ٲ�ötä on syntynyt myös museoiden kanssa, kuten tiedekeskus Heureka ja Espoon modernin taiteen museo EMMA. Museot ovat osallistuneet näyttelyiden toteuttamiseen yhteistyössä taitelijoiden kanssa.

Erityinen kohokohta on kuitenkin se, jos saamme näyttelyn pystyyn näissä poikkeusolosuhteissa. Työpajan tuloksia tulee paljon, joten ei näyttelyä ehkä kukaan pysty estämäänkään. Se järjestetään nyt ulkona Otaniemessä.

Miltä korona-arki on näyttänyt opettajan näkökulmasta?

Kristallikukkia peilisalissa -kurssi perustuu vuorovaikutukseen. Sitä on yritetty rakentaa, mutta aidon vuorovaikutuksen muodostaminen ja dialogin synnyttäminen etänä on todella haasteellista, jopa tuskaista. Tämä on ollut jatkuvaa säätämistä ja suunnitelmia on jouduttu muuttamaan lennosta. Olen todella kiitollinen kurssin sinnikkäille opiskelijoille, jotka ovat jaksaneet roikkua mukana.

Opetustilanteet ovat olleet pääosin online-muodossa. Design Factorylla on järjestetty myös pieniä työpajoja, jossa opiskelijat on jaettu eri huoneisiin, kun taas osa on ollut videoyhteyden päässä. Järjestäminen on ollut tosi vaikeaa.

Kurssi on tosi työläs, ja vaatii läsnäoloa ja epävarmuuden sietämistä. Se on käsityötä! Jos kurssilla ollaan yhden pöydän ääressä, on helpompaa ymmärtää mitä toinen puhuu. Etänä syntyy paljon väärinkäsityksiä ja kolmannen on vaikea liittyä keskusteluun kahden muun jo keskustellessa.

Opiskelijat ovat kaikki hyvin erilaisissa tilanteissa ja erilaisilla taustoilla. Toisaalta he ovat kuitenkin ihmeen sopeutuvaisia ja heillä on kyky huomioida eri puolet ja ottaa tilanteet avoimesti. Luulen, että sekä opiskelijat että opettajat ovat alkaneet arvostaa entistä enemmän kontaktiopetusta. Vuorovaikutuksen puute on epämukavaa ja johtaa omituiseen alakuloon, eikä näin voi jatkua.

Mikä on auttanut sinua jaksamaan korona-arjessa?

Koen, että epidemian osalta Suomessa ollaan etuoikeutetussa asemassa. Jos vertaan omaa koettelemustani, on urallani ollut vaikeampiakin hetkiä. Kaikki on suhteellista.

Minulla ei ole mitään hätää, ulkoilen paljon mieheni kanssa. Talvella oli tosi piristävää, kun lunta oli paljon ja pääsi suoraan pihalta hiihtämään laduille. Harrastan myös pilatesta etänä.

Jos nettiyhteys on huono, ajan Otaniemeen pitämään opetusta. Se auttaa ylläpitämään rytmiä, mutta samalla on kummallista mennä autiotaloon, jossa ei ole juuri ketään muita. Ja sitten tapaan siellä opiskelijoita Zoomin välityksellä.

Syksyllä ehdin pitää yhden lähiluennon ja se oli tosi voimaannuttavaa. Se on osa opettajan identiteettiä. Toisaalta oli outoa, että kun luennolla esimerkiksi taiteltiin ja olisin halunnut mennä auttamaan, mutta en voinutkaan mennä lähelle opiskelijoita.

Etätyössä ei toisaalta sinänsä ole mitään uutta, se on tutkijan arkea. Mutta nyt alkaa nähdä, mikä tässä on vaikeaa. Jotkut asiat menevät normaalioloissa vähäeleisesti eteenpäin vuorovaikutuksen ja satunnaistenkin kohtaamisten kautta, kun vain olen Otaniemessä. Usein riittää, kun mainitsen ohimennen jostain asiasta. Nyt kun se kaikki puuttuu, pienimmistäkin asioista joutuu soittamaan tai kirjoittamaan sähköpostin, aikaa kuluu ja tulee vähän tyhmä olo.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

Konferenssit ovat tärkeä osa tutkijoiden elämää, ja etänä olen osallistunut konferensseihin, joihin ei olisi muuten tullut lähdettyä. Esimerkiksi aidosti poikkitieteellisiä origamikonferensseja on nyt paljon. Vuorovaikutus on toisaalta myös konferenssien haaste, koska tärkeimmät asiat tapahtuvat esitysten ulkopuolella.

Esimerkiksi poikkitieteellinen Bridges-konferenssi piti järjestää Aalto-yliopistolla vuonna 2020, ja sitä on siirretty kaksi kertaa. Meillä on nyt vuosi 2022 suunnitelmissa.

Sain Magnus Ehrnroothin säätiöltä apurahan matematiikkaa ja taidetta yhdistävän kirjan tuottamiseen. Laitamme siis yksiin kansiin sen, mitä kurssin myötä on syntynyt kymmenen vuoden aikana.

Vuonna 2016 olin Meksikossa Monterreyn yliopistossa ja pidin siellä yhden kurssin paikallisen arkkitehdin kanssa. Shanghaissa taas järjestimme Kristallikukkia-mininäyttelyn ja työpajoja koululaisille, opettajille ja yliopisto-opiskelijoille juuri ennen koronaa. Kontakteja tuli tosi paljon, mutta sitten kaikki loppui kuin seinään. Odotan, että tulevaisuudessa pystyn kasvattamaan kansainvälistä yhteistyötä ja löytämään myös uusia ihania kontakteja.